Ahdistus omasta kehosta kohosi tänään sellaiseen sfääriin, että nyt on ihan pakko avautua.
Heräsin tänään kuulaaseen, kauniiseen marraskuiseen aamuun. Tämän piti olla ihan tavallinen, ehkä vähän mukavampi lauantai; päivällä viulutunti lasten kanssa, illalla vierailu appiukkolaan ja hirvipeijaiset. Siihen se varmaan just kosahti.
Aloin katsella sopivaa vaatetusta. Ykkösvaihtoehtona oli tietysti lempifarkut, jotka kaivoin kaapista. Aloin laittaa niitä jalkaan ja pakaroiden kohdalla alkoi jo vähän kinnaamaan, mutta ajattelin, että ainahan ne on pesun jäljiltä vähän pinkeät. Kiskoin ja revin ja sain kun sainkin ne ylös asti! Mutta mitä kävikään; aloin ponnekkaasti viedä nappia ja napinläpeä kohti toisiaan, mutta niiden väliin oli ilmestynyt hyllyvä kasa pehmeää materiaalia ja ei, ne ei tavoittaneet toisiaan. Nappi ja napinläpi. Tarkistin vielä peilistä, että välimatka niiden välillä todella oli liian suuri! Kuva ois kiva. No juu EI ois; en tiedä itsekään millä saisin tämän verkkokalvoilleni ehkä ikuisesti palaneen kammottavan näyn deletoitua. No eipä hätää, stretch-farkut kehiin. Whaaaaaat, sama homma?! Ne ei tulleet edes ylös asti. Onneks mulla on toiset. Ei kun repimään. Ikkuna auki, HIKI! Puuh! Ei onnistumisen elämystä tälläkään kertaa. No vielä mulla oli viimeinen oljenkorsi: ISOJEN TYTTÖJEN Zizzi-liikkeestä kesällä mökkihousuiksi hankkimani (kun oli niin väljät ja mukavat...) mustat trikoohousut. Seisoin epäuskoisena hikikarpalot otsalla avoimen ikkunan edessä täydellisesti istuvat Zizzi-trikoot jalassa ja mieleen tulvahti valtavana aaltona, että MITÄ IHMETTÄ ON TAPAHTUNUT?! Ja sit piti vielä löytää paita. Hyllyvä materiaali oli taas pääroolissa, mutta yksi ihan ok loimi löytyi kun löytyikin.
Mitä tässä nyt sit on ihmeellistä? No se, miten 50- sit 60- ja sit 70-kiloisesta tuli yht'äkkiä 80, 3- kiloinen! Tai no oli siinä reilut 20 vuotta välissä, mutta silti. Vakavasti alipainoisesta hyvää vauhtia kohti vakavasti ylipainoista.. no way, ei ei ei!
No mitä nyt? Käynnistetään "Projekti 40 ". No mikä se sitten on? Kerron vuoden päästä, jos se onnistuu. No ei vaan. Tällä kertaa en ajatellut viettää lähes vuoden hiljaiseloa, vaan tehdä tästä haasteesta - ja väistämättä vähän itseni nöyryytyksestäkin - julkisen. Ketä sitten kiinnostaa? Ei varmaan kerta kaikkiaan yhtään ketään, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos en raportoi tätä projektia - vaikka vaan itselleni - ei sillä ole sitä pienintäkään mahdollisuutta onnistua!
"Projekti 40" on sen verran mielenkipeä projekti, että tarvitsen vielä hetken kerätäkseni rohkeutta siihen viimeiseen päätökseen, että teen sen. Seuraava avautuminen kertoo pyörähtääkö projekti käyntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti